Minä olen maahanmuuttajanainen.
Tulin tähän maahan yksin, rikkinäisenä, vailla mitään muuta kuin toivoa, että täällä kukaan ei satuttaisi minua enää.
Mutta en tullut tänne paremmasta elämästä. Minä pakenin.
Synnyin maassa, jossa ei ollut tilaa herkille ihmisille.
Lapsuudessani sain osakseni hylkäämistä, halveksuntaa ja väkivaltaa – ei kerran, vaan jatkuvasti.
Minua ei hoidettu. Minua ei kuunneltu. Minulta vaadittiin, että selviydyn. Että menestyn. Että jaksan ilman tukea.
Masennus alkoi jo silloin. Pysyvä suru, jota en koskaan saanut nimetä.
Minun piti jatkaa – peruskoulu, lukio, yliopisto. Jokainen vaihe oli raskas.
Odotin koko ajan, että joskus, jossain, tulisi joku ihminen tai mahdollisuus, joka pelastaisi minut.
Sitä ei tullut.
Vielä 20-vuotiaana olin edelleen samassa umpikujassa.
Siksi hain turvaa ulkomailta.
Minä tulin Suomeen – kylmään, hiljaiseen maahan – ajatellen, että ehkä täällä voisin piiloutua ja hengittää.
Että ehkä kukaan ei katsoisi minua silmissä halveksuen. Että ehkä täällä voisin olla näkymätön – ja siitä tulisi helpotus.
Tulin ensin opiskelijana, mutta väsymys ei lähtenyt.
Sitten menin naimisiin. Sain lapsen.
Ajattelin, että ehkä nyt elämäni olisi niin kuin muilla.
Mutta se ei ollut.
Raskausaikana masennukseni paheni. Kukaan ei ymmärtänyt, kuinka uupunut olin.
Kun lapseni oli muutaman kuukauden ikäinen, makasin joskus kaksi tuntia liikkumatta, täysin loppuun palaneena.
En tiennyt, missä hän konttasi tai mitä teki.
Joskus laitoin televisiota päälle, jotta hänellä olisi edes jotain katsottavaa.
Minä olin vain tyhjä.
Minun mieheni ei ymmärtänyt. Hän ei nähnyt sairautta.
Hän näki vain väsymyksenä, saamattomuutena, omituisuutena.
Hän sanoi, että minä olin hullu.
Että minussa oli jotain vikaa.
Minä olin yksin.
Kukaan ei tullut auttamaan.
Ystäväni, jos niitä oli, eivät puhuneet kieltäni.
Perheeni – minä katkaisin välit, koska en jaksanut enää tulla satutetuksi.
Minä jäin täysin yksin tähän maahan.
Käyn psykiatrilla kahden viikon välein.
Syön lääkkeitä joka päivä.
Mutta välillä elämä on edelleen liian raskasta.
Ja tämä kaikki tapahtui ennen kuin kukaan kielsi minua ruokkia lintuja.
Minä olin jo rikki.
Linnut eivät tehneet minua hulluksi.
Linnut olivat se viimeinen asia, joka piti minut elossa.
