Minulla oli tapana ruokkia pikkulintuja parvekkeellani.
Se oli pieni hetki, joka ei maksanut paljon – mutta merkitsi minulle enemmän kuin kukaan ymmärsi.
Kun lintu tuli ja laskeutui kaiteelle, katseli minua suoraan – se tuntui kuin joku olisi tullut käymään.
Kuiskannut hiljaa: “Et ole yksin.”
Parvekkeeni ei ollut lasitettu, joten joskus pieni määrä siemeniä saattoi lentää ulos.
Naapurini – joka asui alempana – sen sijaan oli suojannut koko parvekkeensa laseilla.
Eli vaikka sanoin, että kaikki tapahtui minun alueellani, että siivosin kaiken, että olin varovainen –
Se ei riittänyt.
Hän valitti. Hän sanoi, että linnut ulostavat hänen lasiinsa.
Hän ei puhunut kanssani. Hän otti yhteyttä taloyhtiöön.
He ottivat yhteyttä mieheeni – ei edes minuun.
Ikään kuin olisin lapsi, jota ei tarvitse kuulla.
Ikään kuin en olisi ihminen.
Mieheni suuttui. Hän sanoi, että olen “hullu”, että “normaalit ihmiset eivät ruoki lintuja.”
Että “parveke on muidenkin mukavuusalue.”
Että minä pilaan hänen maineensa.
Hän sanoi myös, että meidän tyttäremme tulee samanlaiseksi – “outo ja kummallinen” – koska hänkin pitää linnuista.
Se sattui eniten.
Koska mitä väärää on siinä, että lapsi rakastaa eläimiä?
Mitä väärää on siinä, että minä tarvitsin pientä toivoa, jotta en kuolisi sisältä?
Minä en ole koskaan häirinnyt ketään.
En juhli, en huuda, en tuo melua.
Minä vain ruokin lintuja hiljaa aamuisin.
Pyyhin parvekkeen. Laitoin siemenet astiaan.
Se oli kaikki, mitä minulla oli.
Mutta se vietiin minulta.
Taloyhtiö painosti. Mieheni painosti.
Naapuri painosti.
Lopulta – minä luovutin.
Sanoin, että en ruoki enää kesällä.
Mutta ajattelin – ehkä talvella, silloin kun kaikki on jäässä, kun lasit eivät voi edes pysyä puhtaina,
ehkä silloin saan pitää pienen osan siitä, mikä teki minut hengittäväksi.
Mutta tämä ei ollut vielä loppu.
Se oli vasta alku isommalle nöyryytykselle.
