Parvekkeella ei enää saanut ruokkia.
Olin jo yrittänyt selittää. Olin jo siivonnut. Olin jo myöntynyt.
Mutta sekään ei riittänyt.
Lopulta minä luovutin ja päätin: “Viekää rauhaanne. Minä vien lintuni pois täältä.”
Aloin etsiä paikkoja, joissa voisin ruokkia lintuja kaukana ihmisistä.
En halunnut enää häiritä ketään. En halunnut valituksia, halveksuntaa, uhkailuja.
Halusin vain – hiljaa ja näkymättömästi – pitää kiinni siitä ainoasta asiasta, joka toi sydämeeni vielä vähän lämpöä.
Löysin suuren kivikukkulan, jonne ei ollut helppo kiivetä.
Kukaan ei kulkenut siellä. Se oli syrjässä, tuulinen ja yksinäinen.
Ajattelin: “Täällä, ehkä täällä saan olla rauhassa.”
Ostin kaksi isoa lintulautaa. Ne maksoivat yli 100 euroa.
Työttömänä se oli valtava uhraus. Mutta minä maksoin.
Enkä itseni vuoksi – vaan niiden pienten lintujen, jotka palelevat talvessa ja etsivät ruokaa lumeen hautautuneina.
Kirjoitin lappuun puhelinnumeroni.
“Jos paikka ei sovi, ole hyvä ja soita minulle. Siirrän sen heti.”
Laitoin sen näkyvälle paikalle lintulaudan kylkeen.
Mutta kukaan ei soittanut.
He vain heittivät ne roskiin.
He eivät edes vaivautuneet ottamaan yhteyttä.
Lapset – tai joku, joka käytti lasten puhelinta – lähetti minulle viestin:
“Ne on nyt heitetty pois. Haha.”
Tunsin, kuinka rintakehäni repesi sisältä.
Se ei ollut enää vain lintulauta. Se oli ainoa asia, johon olin viimeiset voimani sitonut.
Ja sekin tallattiin, pilkattiin ja hylättiin.
Minä en edes ollut enää lähellä ketään. En häirinnyt ketään.
Ja silti – sekin vietiin.
Silloin päätin:
“Hyvä on. Minä vien tämän syvemmälle. Sinne, missä ihmiset eivät kulje.”
Löysin metsäalueen, joka ei ollut enää polun varrella.
Se oli suo – soinen, märkä, vaikeakulkuinen.
Sinne ei tullut kukaan. Ei lapsia, ei koiria, ei lenkkeilijöitä.
Minä kuljin pitkän matkan.
Kannoin laudat käsissäni, repussa siemenet.
Minä hikoilin ja liukastelin. Mutta minä vein ne sinne.
Ja jätin ne.
En enää tullut joka päivä. En edes joka viikko.
Minä kävin vain, kun jaksoin – ehkä kuukauden tai kahden välein.
Tarkistin, ettei ollut rottia.
Tarkistin, ettei ollut jätettä.
Annoin ruokaa. Ja lähdin.
Se oli kaunis rauha. Se oli minun hiljainen temppelini.
Ja se säilyi. Pitkään. Vuosia.
Ajattelin, että ehkä minä olin sittenkin löytänyt paikan, jossa voin rakastaa ilman että joku tulee ottamaan sen pois.
Mutta en tiennyt vielä…
…että ihmiset löytävät sinut, vaikka piiloutuisitkin metsän sydämeen.
