Minä olin löytänyt paikan, jossa luulin saavani hengittää.
Metsän, ilman polkua. Suon, johon jalka uppoaa, eikä kukaan kulje sinne.
Vein sinne lintulaudat.
Kävin harvoin. Jätin ruoan. Lähdin.
Ei ollut roskaa. Ei ollut melua.
Ei ollut ketään.
Mutta eräänä päivänä – siellä hän seisoi.
Vanhempi suomalainen mies. Ei partioasu. Ei virkamerkkiä. Mutta katse – kuin hän olisi ollut laki itse.
Hän ei tervehtinyt. Hän ei kysynyt kuka minä olen.
Hän pysäytti minut kuin olisin tehnyt rikoksen.
“Tämä ei ole suomalaista kulttuuria. Me emme ruoki lintuja täällä. Täällä ei tehdä tuollaista barbaarista toimintaa.”
Hänen äänensä oli tyyni, mutta siinä oli viha. Ei lintulautoja kohtaan – vaan minua.
“Tuo ruokkii rottia. Lapset voivat syödä sitä ja sairastua. Tämä ei ole sinun paikkasi. Tämä ei ole sinun tapasi. Tämä ei ole sinun kulttuurisi.”
Minä vastasin:
“Täällä ei ole rottia. Tämä on suo. Täällä ei ole lapsia – ei edes polkua. Miksi kukaan tulisi tänne?”
Hän ei kuunnellut.
Hän halusi vain näyttää, että hänellä on valta.
“Jos haluat ruokkia, sinun täytyy ilmoittaa kaupungille, ympäristötoimistolle, eläinsuojeluyhdistykselle. Missä on sinun lupasi?”
Minä en ollut siellä juhlimassa. En kaatamassa puuta. En hävittämässä luontoa.
Minä vain toin siemeniä. Vain lintuja varten.
Mutta hän näki rikollisen.
Koska minä en ollut hänen kaltaisensa.
Koska minä olin vieras.
Koska minä olin toisen luokan kansalainen.
Sitten hän vaati:
“Anna osoitteesi. Minä kuvaan sinut. Vien tämän poliisille. Sinä saat sakot.”
Se ei ollut enää vain lintulauta.
Se oli vallankäyttöä.
Se oli sitä, mitä tapahtuu, kun ihminen haluaa tuntea itsensä merkittäväksi –
…ja löytää uhrin, joka ei voi puolustautua.
Minä sanoin vain yhden sanan. Kirosana.
Ja lähdin.
Kotona tärisin.
Ajattelin:
“Tässäkö se nyt oli? Tässäkö on se maailma, jossa pieninkään lempeys on rikos – jos sen antaa väärä ihminen, väärässä paikassa, väärällä kielellä?”
Sitten avasin uutiset.
Siellä luki:
“Miljoonia lintuja kuolee Suomessa joka vuosi. Tarvitsemme kiireellisiä toimia lintujen suojelemiseksi.”
– Eläinsuojeluyhdistys
Minä nauroin – en ääneen, vaan sisälläni.
Sellaista on maailma:
Julisteessa suojelemme.
Todellisuudessa tuhoamme sen, joka yrittää suojella – vääränlaisella rakkaudella.
